Olen kävellyt 20- vuotiaan poikani kanssa tämän koronakauden aikana paljon. Erityisesti
kävelimme viime keväänä kahdestaan ja nyt (koska hän on alikersantti Niinisalossa ) omilla
tahoillamme. Olemme kirjoittamalla vaihdelleet ajatuksiamme tämän kummallisen aikakauden yli.
Milloin kirjoitamme ihan suoraa tekstiä, milloin runoja mitassa tai modernisti. Kirjoittelu on ollut
eräänlainen hauska kommunikaation peli keskenämme. Löysin hänelle keväällä 2020 kirjoittamani
retkemme innoittaman tekstinpätkän arkistoistani:
”Me oltiin kävelyllä just. Kävellään kauppaan, mä odotan kaupan pihalla, kävellään takas ja jutellaan,
kävellään metsässä ja jutellaan. Asioista on paljon helpompi puhua liikkeellä. Ei niin heti
kuule hengityksestä, että itkettää. Kerran me käveltiin varmaan kolme tuntia eikä edes tajuttu että
huudettiinkin kun se purki pahaa oloaan ja mä yritin rauhottaa, oltiin yhdellä luontopolulla, joka
on nyt suljettu kun siellä oli liikaa väkeä. Oli siellä tosi paljon väkeä ja silloin oli arki-ilta. Tälläsen
oon huomannut, että ihmisillä on nykyään joku pitkospuuraivo. Jos ne näkee, että joku kävelee
pitkospuilla, niille tulee kauhee kiire rynniä samoille puille. Ei millään voi odottaa, että toinen tulee
ensin pois. Kuulemma kaupoissa on kanssa joku välimatkaraivo. Ei voi millään pitää etäisyyttä.
Kummallista.
Me mietittiin siellä metsälenkillä, mitä poika tekee yliopistohaun kanssa. Mun pitäs olla viisas ja
tasanen ja mä osaan kaikkia ratkaisumenetelmiä ja kyselymalleja ja tolleen. Mutta välillä pojan
tuska vuotaa yli. On hyvä, että se kuohuu. Se on koski, keväällä, patoamaton. Sen täytyy kuohua
ja vyöryä ja jylistä ja veden pitää haljeta kiviin ja sen täytyy ärjyä. Niin on normaalia. Mä oon sen
kosken parras, vanhaa sammalta, joka imee paljon vettä ja ottaa vastaan kuohua. Oon kivi, johon
vesi saa törmätä ja juosta ohi, teen vedelle reitin. Kesä kuivattaa joen, sen uoman ja partaat ja
sammalen. Veden, sen tarttee vaan jatkaa matkaansa.
Nyt juuri pennun pitäis elää ajatonta aikaa, siivekästä ja täyttä, unelmien aikaa, odotettua ja
ihanaa. Miksi mun pieni tämän kantajaksi joutui, mun pentuni ja kaikkien tämän kevään abien
vanhempien pennut. Kun mä kuuntelen poikaani, sen puheen alla soi mun oma yo- kevät 30
vuotta sitten. Ajelin autolla kavereiden kanssa kaiket yöt, mikään ei painanut missään. Mä olin
vapaa, mulla oli rahaa ja kaksi työtä ja ihan järkyttävän kivaa. ”
Erikoinen aika on koskettanut lapsia, nuoria ja perheitä paljon. Minuakin, koska aika vei minulta
työt. Niinpä olen nyt opiskelija itsekin ja teen kulttuurituottaja YAMK- tutkintoa Humakissa. Ihan
viimeeksi viime viikolla opiskelin Tulevaisuuden ennakointia ja yhteisöjen kehittämistä taiteen ja
kulttuurin keinoin. Tein työtä pienryhmässä , johon kuului ay- liikkeen sihteeri ja nuorisotyötä
tekevä yhteisöpedagogi ja toisessa ryhmässä kumppaneinani olivat teatteripedagogi,
psykoterapeutti ja teatterinjohtaja. Opiskelu on aivan hirmuisen ihanaa, enkä tiedä, miten
paremmin olisin tämän työttömyysaikani saanut käytettyä. Onneksi järjestelmämme mahdollistaa
tälläisen omaehtoisen opiskelun, joka parantaa työllistymismahdollisuuksiani ja kehittää
ammattitaitoani kohti koronan jälkeistä aikaa.
Mutta entä nämä nuoret? Kummityttäreni kirjoitti ylioppilaaksi tehden kokeet kolmessa erässä
keväällä 20, syksyllä 20 ja keväällä 21. Kaikki poikkeusjärjestelyin. Poikani joutui kirjoittamaan
keväällä 20 nopeutetussa aikataulussa. Hyvin meni molemmilla kuitenkin. Armeijassa pojallani
alkoi varsinainen erikoisjärjestely. Kiinnioloajat ovat pitkiä ja jos tupa on ollut karanteenissa, olosuhteet
ovat muistuttaneet vankilaa. Iltalomia ei ole, syödään pakeista ja aina puuttuu porukkaa altistusten ja
epäilyjen takia.
Me tiedämme, että pandemialle ei kukaan voi mitään, ja että pandemian jälkeinen aika vasta tulee
paljastamaan meille kaiken sen, mitä tänä aikana ihmisten hyvinvoinnissa on tapahtunut, niin
nuorten kuin vanhojenkin.
Poikani kanssa mietittiin keväällä 2020:
” Kevätkoski kuohuaa ja mä mietin, onks nää mun ajatuksetkin siellä vaan yksi pyörre. Ollaanko me
kaikki vaan kuohua ja meidän aika on törmätä nyt joen partaaseen? Miten lyhyt aika elää ja mitä
mä nyt sillä teen, jos se loppuu kohta. Yritän liittää itseni tähän nuoreen, jos se vaikka veis mut
muistona eteenpäin, sitten kun on sen aika. Silloin me oltas kokonaisuus, erottamaton niin kuin
vesimolekyyli, joka kiertää maailmaa aina, mullan ja ilman läpi suodattuu ja vie meidät kaikki
lopulta mereen kohinaksi. Ei mua haittaa, vaikka mua ei niinkun enää oliskaan, koska mä elän siinä
pojassa, vaikka se kuohuis nyt mun yli. Mä luotan siihen ja luotettavat ihmiset, ne on tosi harvinaisia.
Tää on varmaan se kaikki, mitä mulla on sille annettavaa. Että on vain vain matkaansa jatkava vesi,
joka pysyy. Vesi, jota on aina, aina saman verran maailmassa olemassa. Ja sinä itse:
yksi, harvinainen ja luotettava. Näin kuiskaan hänelle räntäsateessa. Eikä me voida pidätellä
kyyneleitä.
Onkohan kyyneleitä, niin kuin vettä, aina saman verran maailmassa? Nekin on osa kevään
kuohuvaa puroa, mietitään. ”
Haluan uskoa, että tämän kriisin jälkeen kulttuurilla on hyvinvoinnin kehittämisessä ja ylläpidossa
entistä tärkeämpi rooli. Arvoinani vaalityössäkin ovat arjen turvallisuus, suvaitsevaisuus ja
yhdenvertaisuus. Asuinalueita kehitetään yhä tasavertaisimmiksi ja yhdenvertaisuutta edistäviin
lähipalveluihin kiinnitetään aina enemmän huomiota. Lähiluonnon merkitys on viimein kaikille
selvä. Tässä on upea mahdollisuus ujuttaa taide ja kulttuuri osaksi jokaisen arkipäivää, joko
julkisen taiteen tai yhteisöjen kehittämisen muodossa. Euroopassa ollaan jo pitkällä yhteisötaiteen
ja taiteella vaikuttamisen keinojen kanssa. Yhteisöllisyys luo turvallisuutta, suvaitsevaisuutta, tasa-
arvoa ja rohkeutta tuoda mielipiteensä kuuluviin. Tarvitsemme kollektiivista kokemusta,
yhteisyyttä. Toisiamme.
Kun kirjoitin tätä nyt keväällä 2021, poikani oli lomalla armeijasta ja vietimme äitienpäivää
ennakkoon. Kirjoitustyöni taustalla kuului saunan pukuhuoneesta nuoren miehen jutustelua ja
naurua armeijakavereiden kanssa.
Kaikki on hyvin.
Ihanaa kevättä ja etenkin hyvinvointia ja terveyttä!
Toivottelee Sinisalon Kirsi-Kaisa