Kuntavaaliehdokas Georgios Karhu-Jopasinia houkuteltiin mukaan politiikkaan jo hänen ollessaan 19-vuotias. Takana oli useampi vuosi Ylellä mediatoimittajana sekä viihdealalla näyttelijänä. Työkavereihin oli tehnyt vaikutuksen se, miten luontevasti Ylen aikojen jälkeen sukunimensä ja toisen etunimensä vaihtanut Karhu-Jopasin toimi vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa – sekä hänen esiintymistaitonsa. Innostus – jopa Karhu-Jopasinin mukaan ”intuitiivinen kutsu” lähteä mukaan politiikkaan syttyi kuitenkin vasta vuosia myöhemmin sattumalta.

– Ylen uran jälkeen halusin normitöihin. Rinnastin poliitikon ja esiintyjän hieman samaan maailmaan. Siksi monelle tulee olemaan yllättävää, että olen ehdolla kuntavaaleissa. Tähän kuitenkin liittyy tarina, Karhu-Jopasin kertoo.

– Syyskuussa istuin kesämökillämme ja tuli tosi voimakas olo, että olisi pakko lähteä ehdolle seuraaviin vaaleihin. En edes tiennyt, milloin seuraavat vaalit ovat, mutta se oli tosi intuitiivinen kutsu. Potkaisin sen pois mielestäni yhtä nopeasti, kuin se tuli. Viikko sen jälkeen oli sama juttu – lapseni ja vaimoni istuivat autossa, yhtäkkiä puristan ratista ja ajattelen, että minun on pakko lähteä ehdolle. Kerroin tästä vaimolleni, joka totesi vaalien olevan ensi vuonna – ja sitten vain puoluetta googlailemaan, Karhu-Jopasin jatkaa.

Käytyään läpi Vasemmistoliiton, SDP: n sekä muutaman muunkin puolueen sivut Karhu-Jopasin totesi, että SDP olisi itsestään selvä valinta.

– Tasa-arvo ja solidaarisuus ovat itselleni tärkeitä arvoja. Eikä kyse ole vain arvoista, vaan SDP:n tekemä politiikka ja toiminta resonoi itsellä. En kadu pätkääkään, että valitsin SDP:n enkä toista puoluetta, Karhu-Jopasin muistelee.

Kolme keskeistä vaaliteemaa

Karhu-Jopasin työskentelee tällä hetkellä Tampereen kaupungin työllisyyspalveluissa ohjaajayksikössä, jossa palvellaan alle 30-vuotiaita nuoria aikuisia. Asiakkaiden taustat ovat kirjavia: on asunnottomia, sekä myös korkeakouluopiskelijoita, jotka tarvitsevat neuvontaa esimerkiksi tukiin liittyen. Hänellä on siis kosketuspintaa tavallisten tamperelaisten arkeen todella paljon. Nuorilla aikuisilla on kauttaaltaan hyvin samanlaisia huolia: esimerkiksi mielenterveyspalveluiden saavutettavuusongelmaan törmätään usein.

– Työllisyyteen liittyen olen katsonut, kun tapaamiseen tulee silmät pyöreinä vastavalmistuneita arkkitehteja ja insinöörejä ilman töitä. He eivät ole saaneet harjoittelupaikkaa, ja tulevat itku silmässä kysymään, miten tämä on mahdollista. Ihmetellään, että tällä työkokemuksella ja koulutuksella olisi luullut, että jotain tapahtuisi. Lisäksi hiuksia päässä nostavaa on suhteellisen iso kansainvälinen väestömme, jonka työllisyystilanne on erittäin huono. Ymmärrän, miksi moni ulkomaalaistaustainen on lähtenyt yrittäjäksi, kun on lähettänyt kymmeniä työhakemuksia, eikä mihinkään olla välttämättä edes vastattu, Karhu-Jopasin kuvailee.

Työllisyys ja kansainvälinen osaaminen onkin yksi Karhu-Jopasinin kolmesta keskeisestä vaaliteemasta.

– Työllisyys on yksi suurimmista haasteista tällä hetkellä Tampereella ja Suomessa, ja tässä korostuvat erityisesti nuoret ja maahanmuuttajat. Haluan poliittisena työkaluna pystyä rakentamaan parempia polkuja, jotka yhdistävät opiskelijat ja kansainväliset osaajat työpaikkoihin. Yksi konkreettinen keino on rekrytointikoulutusten hyödyntäminen. Näin työntekijä saadaan työpaikalle, katkaistaan välissä olevaa ilmaa ja saadaan ihmiset kohtaamaan toisensa todella paljon nopeammin. Myöskään usein henkilön tutkinto tai työkokemus ei kerro kaikkea ihmisestä, vaan hänellä on paljon sellaista tietoa, jota hän ei osaa sanoittaa, laittaa paperille tai tuoda haastattelutilanteessa ilmi. Työnhausta tulee tehdä reilumpaa, Karhu-Jopasin sanoo.

Karhu-Jopasin kertoo olevansa hyvin tietoinen siitä, että työnhaussa pelkästään ulkomaalainen nimi voi tuoda paljon haasteita. Jos kansainvälistä opiskelijakuntaa ei voida integroida Suomeen, tulee lieveilmiöitä. Jos elämiseen ei ole riittävästi rahaa, peruspalveluita ei saa ja elämä on hyvin niukkaa, paha olo lisääntyy.

– Kun paha olo lisääntyy, tulee uusia lieveilmiöitä. Asenteita pitäisi rikkoa jo varhaisessa vaiheessa. Usein kansainväliset opiskelijat ovat omissa kuplissaan, ja onkin hyvä, että oma porukka on. Omat verkostot voivat luoda uusia mahdollisuuksia. Tärkeää olisi löytää ymmärrys siihen, että vaikka olisimme erilaisia, emme lopulta ole niin erilaisia. Meillä on Suomessa niin paljon potentiaalia, mitä emme tunnu lainkaan näkevän. Moni asia tehdään Suomessa todella hyvin, mutta monesti tuntuu, ettei meillä kyetä tunnistamaan sitä arvoa, joka muualta voisi tulla. Tästä on puhuttu jo silloin, kun olin itse peruskoulussa, Karhu-Jopasin toteaa.

Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kärsineet hallituksen leikkausten vuoksi, ja esimerkiksi mielenterveyspalveluiden jonot ovat kestämättömän pitkiä. Kuntien ja Suomenkin tasolla erilaisilla järjestöillä, kuten Mielen ry:llä, Mieli ry:llä ja FinFamilla on tärkeä rooli matalan kynnyksen palvelujen tarjoamisessa – ja nämä palvelut voivat olla ensisijaisen tärkeitä haastavissa tilanteissa oleville. Kuitenkin järjestöt käyvät läpi tuskallisia aikoja, kun lisärahoitusta ei välttämättä tule, ja toimintaa joudutaan supistamaan monella paikkakunnalla.

– Kuntien tasolla ei suoraan voida vaikuttaa julkisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Kuitenkin jos tukea tarjoaville organisaatioille, järjestöille, voidaan antaa rahallista tukea siten, että ne voivat jatkaa ja ehkä laajentaakin toimintaansa, on se jo iso voitto. Vuoden 2020 jälkeen kriisipuhelimet ovat ruuhkautuneet. Jos Sekasin-chattiin menee nyt, siellä saattaa olla tunnin jono, Karhu-Jopasin toteaa.

Karhu-Jopasin kantaa erityistä huolta opiskelijoista, senioreista sekä lapsiperheistä – joista viimeisimmästä on alettu puhua enemmän vasta viime aikoina. Karhu-Jopasin itsekin elää tiivistä lapsiperhearkea.

– Hinnat nousevat kaikkialla. Monenlaisissa perheissä näkyy aivan samanlaisia haasteita. Lapsiperheet tarvitsevat tukipalveluja aivan perusarjen pyörittämiseen. Organisaatiot ja järjestöt järjestävät toimintaa näille perheille, ja itsekin aktiivisesti käyn iltapäivä- ja iltakerhoissa. Tuen ei tarvitse olla maagista ja suurta, vaan vertaistuki arjen keskellä voi olla se ensimmäinen askel. Tämä kytkeytyykin suoraan kolmanteen teemaani yhteisöllisyyteen, Karhu-Jopasin kuvailee.

Karhu-Jopasinin mukaan juuri yhteisöllisyys tekee Tampereesta erityisen.

– On ollut ihanaa huomata, että Tampereella ja lähikunnissa on järjestetty erilaisia tapahtumia. Näitä voisi olla enemmänkin – esimerkiksi Peltolammi-Multisillassa on mukavasti toimintaa kesäisin. Yhteisöllinen toiminta eri puolilla Tamperetta tukee hyvinvointia. Yksinäisyys ja eristäytyneisyys puolestaan rappeuttaa ja vahvistaa ääri-ilmiöitä Tampereellakin, Karhu-Jopasin sanoo.

Terveet yhteisöt ovat tärkeitä – ne vahvistavat tunnetta, että ihminen kuuluu johonkin.

– Juurevuuden lisääminen ihmisillä voi tuoda paljon positiivista hyvinvointiin – esimerkiksi tapahtumat ja hankkeet sekä yhdistykset ovat sitä, millä Tamperetta saadaan kehitettyä edelleen, Karhu-Jopasin toteaa.

Työllisyysalueet tulevat

Vuodenvaihteessa kaikki TE-toimistot lakkautetaan ja vastuu työllisyyspalvelujen järjestämisestä siirtyy työllisyysalueille – kunnille ja kuntien muodostamille yhteistoiminta-alueille. Mitä mieltä työllisyyspalveluissa työskentelevä Karhu-Jopasin on uudistuksesta?

– Uudistus jakaa mielipiteitä, ja itsekin olen siitä montaa mieltä. Mitään suoraan negatiivista en osaa sanoa. Toivon kuitenkin, että muutosvalmius paranisi, että henkilöstölle saataisiin enemmän tukea. TE-toimistoista siirtyy paljon työntekijöitä. Tampereella tullaan ylipäätään kokemaan monia muutoksia seuraavien viiden vuoden aikana, esimerkiksi älykaupunkihanketta viedään eteenpäin. Työllisyys on yksi keskeinen teema, jossa muutokset tulevat näkymään. Koen, että entistä avoimempaa keskustelua pitäisi olla siitä, mitä muutokset voivat tuoda tullessaan. Tällä hetkellä ei ole hahmotettu, millaisia riskejä tilanne voi tuoda mukanaan, miten ne voidaan hoitaa ja millaiset resurssit kaupungilla on ylläpitää palvelulaatua sekä matalaa kynnystä niiden saamiseen. Odotan siis mielenkiinnolla, mitä muutos tuo mukanaan, Karhu-Jopasin toteaa.

Satojen ihmisten tarinoita

Karhu-Jopasinilla on paitsi työn kautta tullutta, myös sosiaalisen elämän myötä karttunutta ihmistuntemusta.

– Minua kannattaa äänestää, jos uskoo, että Tampere voi olla kaupunki, jossa kansainvälinen osaaminen, hyvinvointi ja yhteisöllisyys kulkevat käsi kädessä. Asiat, joita lähden ajamaan, koostuvat sadoista tarinoista, joita olen kuullut monilta aikuisilta, maahanmuuttajilta, opiskelijoilta ja senioreilta. Koen, että olen 10–15 vuoden aikana kerännyt suomalaisten tarinoita, ja vuodesta 2013 saakka tamperelaisten tarinoita. Tampere on vahvasti kotikaupunkini. Minulla on ajatuksia, ideoita ja valmiuksia tuoda jotakin Tampereelle takaisin, Karhu-Jopasin kertoo.

Teksti:  Milla Zuev

Kuva: Milla Zuev

Kuntavaaliehdokas Elizabeth Fleming haluaa puhua erityisesti koulunkäyntiin liittyvien asioiden, lasten asioiden ja pienituloisten lapsiperheiden puolesta omassa vaalityössään. Tampereen kansainvälisessä koulussa koulunkäynninohjaajana työskentelevällä Flemingillä on ensi käden käsitys siitä, miten vaarallista koulunkäynnin tukitoimista leikkaaminen on.

– Tällä hetkellä oppilaiden tukemisessa kouluissa on vielä siedettävä tilanne. On kuitenkin väärä suunta lähteä vähentämään esimerkiksi koulunkäynninohjaajia. Jo nyt kouluissa on lapsia, jotka vaikuttavat tarvitsevan enemmänkin tukea, mutta joita ei esimerkiksi diagnoosin puuttumisen vuoksi voida ohjata erityisluokkaan. Lisäksi myös erityisluokkiin tarvittaisiin enemmän etenkin pätevää henkilökuntaa, mutta riittävää budjettia ja resursseja ei ole, Fleming toteaa.

Flemingillä itsellään on myös kansainvälinen tausta: hän puhuu äidinkielenään englantia, vaikka pitää myös suomea äidinkielenään. Tampereelle hän on muuttanut kahdeksan vuotta sitten Vantaalta, jossa kävi niin ikään kansainvälistä koulua.

– Koulunkäynninohjaajien kohtalo tulevana lukuvuonna jännittää minua. Kun koulut alkavat syksyllä 2025, pitäisi koulunkäynninohjaajia olla vieläkin vähemmän. Lapset kärsivät tästä, kun nytkin on jo hankalaa, Fleming jatkaa.

Katse nuoriin yksinhuoltajaäiteihin

Fleming itse on saanut suuren avun yhteiskunnalta esimerkiksi Kelan ja lastensuojelun taholta tultuaan äidiksi hyvin nuorena.

– Muutin ensikotiin ollessani 17-vuotias, odottaessani esikoistani. Tuntuu, että sellaisia tukitoimia, joita itse sain, ei ole enää tai ne vähenevät koko ajan. Itse olen ehtinyt saada hyvät palvelut, jotka ovat auttaneet minua eteenpäin. Voi olla, että ilman viimeisen 13 vuoden aikana saamiani tukitoimia en olisi töissä tällä hetkellä. Myös mielenterveysongelmani saattaisivat olla yhtä pahoja kuin 13 vuotta sitten. En välttämättä olisi niin sanotusti kunnon osa yhteiskuntaa. Minua huolestuttavat todella paljon nuoret tytöt ja naiset, jotka ovat nyt samassa asemassa kuin minä olin silloin. Mitä heille ja heidän lapsilleen käy – entä miten se vaikuttaa koko yhteiskuntaan? Fleming pohtii.

Erittäin tärkeistä tukitoimista säästäminen ei siis välttämättä ole säästöä lainkaan.

Fleming itse on kolmen lapsen nuori yksinhuoltajaäiti. Hänen esikoisensa oli itse asiassa liikkeelle paneva henkilö siinä, miksi Fleming lähti mukaan poliittiseen toimintaan.

– Esikoiseni on kiinnostunut politiikasta – hän inspiroi minua lähtemään mukaan enemmän kuin mikään muu. Minulla on kyllä ollut aina omia toiveita sen suhteen, miten asiat lähtisivät sujumaan, mutta en ole aikaisemmin ajatellut voivani vaikuttaa asioihin paljoa. Nyt ajattelen, että pienetkin asiat voivat vaikuttaa – ja ehkä minä voin myös vaikuttaa, Fleming toteaa.

Poliittisen kodin SDP:stä löytänyt Fleming kokee vastaanoton olleen puolueen toimesta lämmin. Vaaleihin hän lähtee mukaan ennakkoluulottomasti. Flemingille on tärkeää kuunnella ihmisten tarinoita itsestään – niitä syvällisempiäkin kuin ainoastaan se, missä ihminen tekee töitä.

Kysyttäessä, miksi Flemingiä kannattaisi äänestää, hän vastaa:

– Koska minä välitän – enkä vain sano niin, Fleming päättää.

Teksti: Milla Zuev

Kuva: Elizabeth Fleming

Pitkäaikaisin eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsen, tamperelainen Jukka Gustafsson julkaisi syyskuussa 2024 teoksensa Sivistyksen asianajaja (Into Kustannus). Osin omaelämäkerrallinen teos käsittelee paitsi Gustafssonin aikaa opetusministerinä ja sivistysvaliokunnassa, myös aatehistoriaa sekä sitä, millä tavalla Gustafssonin oma kasvatus- ja koulutusfilosofia peilautuu tähän. Gustafsson nähdään Tampereen Kirjafestivaaleilla sunnuntaina 1. joulukuuta.

– Pohjimmiltani olen kansansivistäjä. Ajattelen mielelläni, että hyvässä puheessa, esitelmässä tai alustuksessa tulee olla ainakin kaksi ”leivosta” – uutta asiaa, uutta näkökulmaa kuulijakunnalle. Sellaisia asioita, jotka ravistelevat ja antavat uutta ajateltavaa, Gustafsson toteaa.

Gustafsson kertoo olleensa aina kiinnostunut historiasta. Hänellä onkin kunnianhimoinen tavoite tuoda mihin tahansa esitykseensä aina mukaan myös historiallinen perspektiivi ja näkökulma.

– Ylipäätään historia on tänä päivänä erittäin tärkeä asia. Kannan paljon huolta siitä, että aikaamme leimaa historiattomuus. Ylisukupolvisen ajattelun tulisi olla enemmän läsnä yhteiskunnallisessa keskustelussa, Gustafsson jatkaa. ´

– Toivon, että kirjani on yksi puheenvuoro sivistyksen puolesta. Olen kirjassakin todennut, että Sivistyksen asianajaja on ajankohtainen kirja juuri tässä hetkessä, jossa populistinen politiikka kiertää kaukaa tosiasiat.

Historia ja yhteiskuntaoppi kunniaan

Gustafsson pitää historian ja yhteiskuntaopin osuutta opetus- ja koulutusohjelmissa erittäin tärkeänä. Hän myös onnistui lisäämään näiden aineiden opetusta opetusministeriössä ollessaan. Kuitenkin näiden aineiden opetus ja oppilaiden motivointi näitä opiskelemaan voi olla pedagogisesti työlästä lasten ja nuorten kehityksellisen tason vuoksi.

– Nyt kun tiedän, että peruskoulun syvällisempää uudistustyötä tehdään, esitän kirjassanikin uudenlaista tutkimustietoon pohjautuvaa yhteiskunnallisen sivistyksen koulutuspolkua. Tämä käsittäisi koko peruskoulun, lukion ja ammatillisen opetuksen. Korostan kuitenkin sitä, että opetuksen tulisi olla tarkkaan harkittua siten, että se sopii lapsen ja nuoren ikäkauteen, Gustafsson toteaa.

Tasa-arvoinen koulutus

Gustafssonin sivistysfilosofiassa korostuu koulutuksellinen tasa-arvo: tasa-arvon tulisi toteutua kaiken kattavana koko koulutusjärjestelmässä ja koulutuksen toteuttamisessa.

– Yhteiskunnallista repeytymistä on tapahtunut. Monet koulutuksen parissa työskentelevät olivat onnensa kukkuloilla, kun ensimmäiset Pisa-tutkimustulokset tulivat 2000-luvun alussa. Suomalainen peruskoulu pärjäsi tässä oppimistulosvertailussa erittäin hyvin, Gustafsson muistelee.

2000-luvun jälkeen on kuitenkin tapahtunut oppimistulosten heikkenemistä – ja myös perustaidot, kuten laskeminen ja lukeminen, ovat heikentyneet.

– Tässä vaiheessa sanon tärkeän asian. Pisahan kertoo itse asiassa lapsen ja nuoren kehityksestä ja kehitysedellytyksistä vain pienen osan. Olen itse omassa kasvatus- ja koulutusajattelussani korostanut sitä, että peruskoulun tärkein tehtävä on luoda lapselle ja nuorelle hyvä, terve itsetunto, jolla hän pärjää tulevissa opinnoissaan, Gustafsson pohtii.

Hyvää, tervettä itsetuntoa tulevien opintojen pohjana Gustafsson pohtii kirjassaan syvällisesti. Hänelle perustaidot ovat toki tärkeitä, ja hän katsoo, että nykyinen koulutusjärjestelmä on jonkin verran katsonut näitä läpi sormien. Peruskoulun yläaste on aikaa, jolloin etenkin poikien oppimismotivaatio voi jonkin verran laskea.

– Oppimisen edellytykset luodaan jo peruskoulun ala-asteella. Jos lapsen ja nuoren itsetunto ja oppimishalu eivät ole kohdallaan yläasteelle tultaessa, on oppimisessa omat vaikeutensa, vaikka siihen annettaisiin paljon tukea. Oppiminen rakennetaan aiemmin opitun päälle, ja jos pohja on heikko, sitä on vaikea korjata, Gustafsson toteaa.

Opetusministerinä Gustafsson tekikin historiallisen avauksen, jossa ensimmäisen kerran enemmän tukea kohdistettiin alueille ja kouluihin, joissa sosiaalinen rakenne oli vaativampi ja myös oppimisen edellytykset näin heikommat. Kunnille tarjottiin mahdollisuus hakea avustuksia, ja niitä jaettiinkin lähes sadalle kunnalle. Näin haastavammassa tilanteissa olevat koulut saattoivat palkata lisää koulunkäyntiavustajia ja muita oppimisen tukitoimia. Tämä paransi oppimisen tasa-arvoa.

Laki hallitusohjelman ulkopuolelta

–  2010-luvun alussa törmäsin tutkimustuloksiin, joissa 70-80 prosenttia opettajista valitti koulujen työrauhaongelmista. Luin tutkimustuloksia ja totesin, että jotain pitäisi tehdä. Peiliin katsoessani sanoin itselleni, että siinähän on opetusministeri Gustafsson, että se on sinun tehtäväsi, Gustafsson kertoo.

Tuloksena Gustafsson päätyi toteuttamaan silloisen hallitusohjelman ulkopuolelta työrauhalain. Lakiin tuotiin pykälätasolla mukaan esimerkiksi kasvatuskeskustelu tilanteissa, joissa koulukuri- ja muita ongelmia on ollut. Myös oppilaitosdemokratiaa lisättiin. Laissa myös määritettiin, että oppilaalta voidaan koulussa poistaa oppimista häiritsevä esine. Tähän on kuitenkin tullut viime vuosina löysyyttä.

– Kirjassani nostan julkkikseksi yhden tamperelaisen koulun rehtorin, joka julisti omassa koulussaan, että oppitunneille ei pääsääntöisesti tuoda kännyköitä ollenkaan. Kännykät voidaan kerätä koulupäivän alkaessa yhteen paikkaan. Siitä kuitenkin Tampereella käydään keskustelua, voisiko esimerkiksi välitunnilla kännykkä olla kuitenkin mukana, Gustafsson kertoo.

Taito- ja taideaineiden tärkeys

Gustafssonille perustaitojen oppimisen lisäksi tärkeää on myös taito- ja taideaineiden, kuten musiikin, kirjallisuuden ja filosofian vaaliminen.

– Parikymmentä vuotta sitten perehdyin Espanjan kouluissa tehtyyn uudistukseen. Espanjalaisessa sivistyskäsityksessä tuodaan voimakkaasti esille taito- ja taideaineet. Ne myös korostavat oman maan historian tuntemusta. Nyt kun maailma muuttuu ja työelämä muuttuu, kuten myös perinteiset ammatit muuttuvat tai katoavat riippuen erilaisista tahtotiloista, näiden merkitys on tärkeää ymmärtää. Kulttuuri laajasti ymmärrettynä antaa ihmiselle tärkeitä voimavaroja – kuten esimerkiksi harrastukset vaikkapa työttömäksi joutumisen jälkeen voivat kannatella ihmistä, Gustafsson päättää.

Teksti: Milla Zuev

Kuva: Milla Zuev

Yksi aikakausi Tampereen ja Suomen historiassa on päättynyt, kun Tampereen Työväentalolla sijainnut, vuodesta 1946 saakka toiminut Lenin-museo on sulkenut ovensa pysyvästi 3. marraskuuta. Idänsuhteiden historiaa ja nykypäivää on kuitenkin tarjolla jatkossakin, sillä helmikuun 2025 puolivälissä entisen Lenin-museon tiloihin avataan idänsuhteiden museo Nootti.

Museonjohtaja Kalle Kallion mukaan museon uudistumisen ja nimenmuutoksen taustalla oleva tärkein syy liittyy museon uudistuvaan sisältöön.

– Lenin-museossa kerrottiin selkeä tarinankaari alkaen vuodesta 1905, jolloin Lenin ja Stalin tapasivat salaisessa kokouksessa Tampereella tiloissa, joissa Lenin-museo sijaitsi. Kerrottiin tarina bolshevikkivallankumouksesta ja Neuvostoliiton rakentamisesta Neuvostoliiton romahtamiseen vuonna 1991. Kuitenkin kun katsomme nyt, mitä Venäjällä tapahtuu, huomaamme, että valtio on ottanut talouden haltuun, toisinajattelijat ovat vankiloissa ja rahaa käytetään hillittömiä summia asevarusteluun. Myös Neuvostoliitossa harjoitettiin tällaista imperialistista etupiiripolitiikkaa, ja se on taas voimissaan. Mielipiteitä kontrolloidaan propagandan keinoin. Herää kysymys, hajosiko Neuvostoliitto, Kallio selittää.

Kyseessä oli Leninin ja Stalinin ensimmäinen kohtaaminen. Tapaaminen oli salainen, joten tietoa siitä, mitä sovittiin tai keskusteltiin, ei ole.

Nimi muuttuu myös siksi, että Lenin-museon nimi on aiheuttanut museon sisällöstä vääränlaisia mielikuvia. Museo on edellisen kerran uudistettu vuonna 2016, ja Kallio kertookin pohtineensa, olisiko nimenmuutokseen pitänyt ryhtyä jo silloin.

– Nyt kun museo jälleen uudistetaan, päätettiin lähteä liikkeelle uudella nimellä. Moni on ihmetellyt, mikä ”nootti” oikein on – kyllähän tuolta Venäjältä niitä nootteja on tänäkin syksynä tullut. Pääosin nimi aukeaa ihmisille hyvin, Kallio toteaa.

Kallio myös pohtii, miten museo Lenin-museona selittäisi sitä, mitä Venäjällä tapahtuu nyt. Historiaa tulee kaiken aikaa lisää, joten myös sitä esittelevien museoiden täytyy muuttua. Historiaa myös kirjoitetaan tämän päivän ihmisiä varten. Juuri nyt tapahtuu paljon kiinnostavia asioita, joilla on historialliset juuret. Lisäksi museoon kaivataan vierailulle koululaisia, ja opettajilla on saattanut olla kynnys järjestää retkiä ”Lenin-museoon”.

– Tuo ei ole enää kuvaava nimi. Museoissa ei voida keskittyä vain yhteen ukkoon, joka toimi joskus, Kallio toteaa.

Nootissa myös esiteltävä idänsuhteiden aikajänne on erilainen: vuodesta 1917 tähän päivään asti. Tarina lähtee liikkeelle keisarivallan kumoamisesta ja itsenäisen Suomen muodostumisesta sekä idänsuhteiden muodostumisesta Neuvostoliiton kanssa. Esiin halutaan tuoda myös aivan tavallisia ihmisiä, ei ainoastaan neuvostojohtajia.

– Museo tulee käsittelemään idänsuhteita monella tavalla, Kallio lupaa.

Nimeä ei tätä ennen ole muutettu myöskään siksi, että siihen on ihmettelyn lisäksi liittynyt tiettyä vetovoimaa. Museo on ollut suosittu turistikohde Tampereella. Vuonna 2016 tapahtunutta museon uudistusta ei aivan kaikki yleisö kuitenkaan täysin ymmärtänyt – ja monella on ollut erikoisia mielikuvia siitä, mitä Tampereella puuhataan.

– Viime vuosina kriittisempi suhtautuminen Venäjään on alkanut näkyä vahvasti. Osittain kritiikki on kohdistunut myös Lenin-museoon. Ei ole aivan ymmärretty, että meillä ei ole mitään tekemistä Putinin koneiston kanssa, vaan tämä on ihan kotoperäistä museotoimintaa ja historia on se, mikä meitä kiinnostaa, Kallio toteaa.

Työväentalo idänsuhteiden näyttämönä

Tampereen Työväentalo on merkittävä paikka, mitä tulee Suomen ja itänaapurimme välisiin suhteisiin. Leninin ja Stalinin kohtaaminen juuri Suomessa ja Tampereella johtui siitä, että kyseinen salainen kokous oli alun perin tarkoitus järjestää Pietarissa – mikä osoittautui mahdottomaksi venäläisen poliisin toiminnan vuoksi. Sosialistinen bolshevikkipuolie oli tuolloin vielä maanalainen ja terroristinen. Kokous siirrettiin Suomeen ja juuri Tampereelle, sillä täällä oli tapaamiselle otollinen Työväentalo ja lisäksi oma poliisilaitos. Tampereella kuitenkin valtaa piti poliisin sijaan Työväen järjestyskaarti vielä joulukuussa 1905.

– Tämä oli ikään kuin hyvä paikka vehkeillä, Kallio toteaa.

– Eihän sitä silloin kukaan tullut ajatelleeksi, että tämä olisi maailmanhistoriallinen juttu. Koska nämä veijarit kuitenkin tekivät vallankumouksen ja perustivat Neuvostoliiton, niin Suomen piti näyttää toisen maailmansodan hävittyään jotenkin, että ulkopolitiikkamme suunta muuttuu. Tätä piti todentaa erilaisilla teoilla, joista Lenin-museon avaaminen oli yksi. Museo toimi Suomi-Neuvostoliittoseuran pyörittämänä läpi kylmän sodan, Kallio kertoo.

Alkujaan museon johtajat olivat Kallion mukaan tiukan linjan kommunisteja ja stalinisteja, joten käytännössä kyseessä oli nimestään huolimatta Lenin-Stalin -museo.

Museo jatkoi toimintaansa myös Neuvostoliiton hajottua. Museo oli tähän mennessä muuttunut paljon: se keskittyi Leninin sijaan Neuvostoliiton historiaan. Tämä nähtiin tärkeänä osana Suomen historiaa. 1990-luvulla museossa myös alettiin käsitellä aikaisemmin vaiettuja aiheita, mutta nimi kuitenkin säilyi samana.

Työväentalon ulkoseinää koristavat edelleen Leninin kohokuviolaatta ja Lenin-museon kyltti. Kallion mukaan nämä ovat suojeltuja kohteita, eikä niitä voida poistaa. Keskusteluita kuitenkin käydään siitä, voitaisiinko ainakin Lenin-museon kyltille tehdä jotakin.

Vetovoima säilyy

Lenin-museo Lenin-museona on myös vetänyt kävijöitä Tampereelle ympäri maailman. Noin kolmannes museon kävijöistä on ollut turisteja. Miten tälle vetovoimalle käy nimen vaihtuessa?

– Uskomme siihen, että museon vetovoima kyllä säilyy. Olen vakuuttunut, että matkailijoilla kiinnostus Suomeen Venäjän naapurimaana sekä entisen Lenin-museon perintö riittävät siihen, että kiinnostusta meitä kohtaan on jatkossakin. Museo tulee edelleen olemaan samalla paikalla, ja Leninin ja Stalinin ensikohtaaminen on edelleen tapahtunut täällä. Paikan asema idänsuhteiden näyttämönä ei katoa mihinkään. Paikan henki on läsnä myös uudessa museossa. Nimi muuttuu ja museo muuttuu – historia ei kuitenkaan häviä mihinkään, eikä sitä olla häivyttämässä, Kallio lupaa.

Teksti: Milla Zuev

Kuvat: Milla Zuev

Historiaa Tampereen yliopistossa opiskelevalla Miikka Roslöfilla on vuoden sisään ehdokkuus jopa kaksissa vaaleissa: juuri keskiviikkona 6.11. päättyneissä Tampereen yliopiston edustajistovaaleissa sekä vuoden 2025 kuntavaaleissa.

Ikävä kyllä TREYn demariopiskelijat eivät tällä kertaa saaneet lainkaan paikkoja edustajistossa, vaikkakin paikan saaminen oli pienestä kiinni. Roslöf itse sijoittui sijalle 51, ja vain muutamalla lisä-äänellä demariopiskelijat olisivat saaneet paikan.

Edustajistovaalikampanja antoi myös monia hyvä eväitä edessä siintäviä kuntavaaleja ajatellen.

Roslöf kertoo olleensa aina kiinnostunut politiikasta.

– Edellisten eduskuntavaalien alla innostuin enemmän miettimään puoluepolitiikkaa. Merkittävin tekijä oli harjoittelu eduskuntavaalien jälkeen sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän ryhmäkansliassa. Näin paremmin, mitä eduskunnassa tapahtuu ja sain hyvää kannustusta ihmisiltä. Tämä kannusti lähtemään kuntavaaleihinkin, Roslöf kertoo.

Yliopistolla parannettavaa yhdenvertaisuudessa

Demarit yliopiston edustajistossa ajavat opiskelijoille parempaa asemaa yliopistolla sekä haluavat edistää yhteisöllisyyttä ja tukea opiskelua – Roslöfin mielestä siis haluavat parantaa aivan perusasioita. Se Roslöfia harmittaa, että edustajistovaalien äänestysprosentti on perinteisesti matala.

– Hiljattain tehdyn kyselytutkimuksen mukaan hieman alle puolet Tampereen yliopiston opiskelijoista kokee, ettei kuulu mihinkään yliopiston porukkaan. Moni on myös kokenut syrjintää ja häirintää yliopistolla, joten vielä näissä asioissa on paljon parannettavaa.

Kohti kuntavaaleja Roslöf lähtee jännittyneenä, mutta kuitenkin innostuneena.

– Odotan, mitä pääsen itse oppimaan ja tekemään, Roslöf toteaa.

– Minulle on aina ollut tärkeää päästä nostamaan nuorten näkökulmaa paremmin esille, Roslöf jatkaa.

Opiskelijan asemassa edelleen parannettavaa

Roslöfin mielestä opiskelijan asema Suomessa ei ole millään lailla täydellinen, vaikka moni kokeekin sen todella hyväksi esimerkiksi siksi, että periaatteessa jokaisella on mahdollisuus opiskella korkeakoulussa, ja opiskelua varten saa jopa tukia – mikä ei ole itsestään selvää. Riippuvuus opintolainan nostamisesta kuitenkin tekee monen opiskelijan elämästä taloudellisesti epävarmaa ja aiheuttaa henkistä stressiä.

– Omassakin kaveriporukassani on paljon epävarmuutta omasta toimeentulosta esimerkiksi siksi, että kesällä ei tukia saakaan. Suurin osa kesätöiden palkoista menee vuokranmaksuun. Monella lailla asiat ovat opiskelijoilla Suomessa hyvin, mutta ei tämä täydellistä ole. Esimerkiksi lainanotto ei ole kaikille helppo asia, mikäli esimerkiksi ei tule varakkaasta perheestä, jolloin lainan nostaminen on stressittömämpää. Moni kokee juuri lainapainoitteisuuden vuoksi stressiä toimeentulostaan, Roslöf päättää.

Teksti: Milla Zuev

Kuva: Väinö Mäkelä